Järkeä vai ei? Mersuleidi Helmillä Odessaan ja takaisin

Tervehdys, meseläiset!

Osa tästä jutusta on jo julkaistu, mutta laitan kuitenkin matkakertomuksemme kokonaisuudessaan, voihan olla, että tulee ihan uusiakin lukijoita. Tämä juttu on menossa joskus Moottori-lehteen. Nyt joulukuun Viva -lehdessä on muutaman aukeaman juttu reissustamme - hieman eri näkökulmasta ja eri kirjoittajan.

Helmi huokailee Hinthaarassa tallissa kevääseen, jolloin alkaa varustaminen uuteen kauteen. Meillä on taas Peltolan Ilkalta pahvilaatikollinen osia, muun muassa neljät iskarit.

terveisin

Jontte


Ei vajaan kolmen viikon matkassa kymmenessä, kahdeksan eri valuutan maassa mitään järkeä ollut, mutta sen tiesimme jo ennen matkaan lähtöä. Siinähän se syvin järki nimittäin oli, ettei kai ole järkeä lähteä 40 -vuotiaalla mersuleidi Helmillä Odessaan ja takaisin.[/b]

Meitä on viisi eläkeläistä eli savolaisittain kestojoutilasta sielun veljeä, joiden keskinäinen kestokyky ja huumorintaju on mitattu vuosikymmenien mittaan monilla reissuilla.

Joskus aikoinaan vaimoni kyseli tosissaan, että onko minulla yhtään täysjärkistä ystävää. Mietin hetken ja totesin: yhtä epäillään. Epäilty ei ole tässä joukossa...

Teimme vuosi sitten Gruusian reissun ja unelmissa oli matka Ulan Batoriin tai johonkin sinne päin. Yhden kaverin tytär asuu Romaniassa Bukarestissa ja sinnekin on tehty matkaa jo vuosia, milloin junalla, milloin henkilöautolla - matkaan ei vain ole vielä päästy.

Mutta miksi emme lähtisi matkailuautolla. Siinä on sopivasti väljyyttä ja hitaasti kiiruhtamisen tunnelmaa. Emme tee aikataulua muuten kuin lähdön osalta: maanantaiaamu 16. syyskuuta irtoaa Eckerö Linen Finlandia Helsingin satamasta.

Ensin ajattelimme vuokrata auton, mutta kun heitämme yli 5 400 kilometrin pituisen lenkin Baltian maiden, Puolan, Slovakian Romanian Ukrainan ja Moldovian kautta, saattaa kaikkea ikävää tapahtua.
Riskien pienentämiseksi päätimme hankkia halvan ja hyvän matkailuauton. ”Kuttaperkkabajamajat” jätimme suosiolla väliin.

Valinta osui vanhaan dieselmersuun, joita on kaupan matkailuversioina 600 – 3 000 euron hintaan. Mersuissa rauta ruostuu, mutta tekniikka ei.
Netistä löytyikin houkutteleva ilmoitus:
600 euroa
Myyn MB 508, D MERCEDESBENZ -74, käytetty, valkoinen, 2 ovea, 5 hlöä;
[
auton on vaihdetu kone nyt on 3 l 5pytyne kone joka hyvsä kunosa täst hyvä harastus auto on kilvisä eiol leim. saa aja henkilö auton kortila eikä pitäisi ola paljolaitoa kun ole laitanu udet olkatapit vime vuona ja kori on hitsatu ja laitu ohjautehsti ja uusi tuli lasi.


Soitin myyjälle Orimattilaan, joka vaikutti rehellisesltä vanhalta mieheltä. Olihan ilmoituksessakin jo mainittu, että auto on käytetty...
Puutarhan uumenista saapui haalaripukuinen vanhempi mies, joka esittäytyi Väinöksi. Hän opasti meidät talon takapihalle.
Ensivaikutelma ei häikäissyt. Se oli projekti, joka nielisi rahaa ja aikaa. Auto oli pinnoiltaan ja sisustukseltaan heikossa hapessa.

Pyysimme Väinöä käynnistämään moottorin. Monien yritysten jälkeen tumma savu pöllähti pakoputkesta. Kone kävi pari kertaa hetken ja sammui. Eikä lähtenyt tulille sen jälkeen. Takapihalla leijui vain sinisenharmaa usva.

- Taitaa olla jotain vikaa, Väinö puhisi pää konehuoneessa. Siltä meistäkin tuntui - ja ilman asiantuntemusta.
Kiitimme kohtelian sanakääntein Väinöä ja toivottelimme hyvää loppukesää

Olin juuri ennen lähtöä bongannut nettikaravaanareista toisen, Jämäsänkoskella sijaitsevan mersun samaa vuosimallia. Hinta oli huikeasti korkeampi: 2 000 euroa, mutta auto oli katsastettu ja ilmoituksessa vakuutettiin, että auto on teknisesti hyvässä kunnossa.

Orimattilan kiinalaisen ravintolan terrassilta soitimme myyjälle ja vakuutuimme myyjän myyntipuheista sen verran, että päätimme hurauttaa Jämsänkoskelle. Tingimme jo puhelimessa auton hinnaksi 1 800 euroa.

Matkalla myyjä vielä soitti ja varoitti, että ”auto on kaukaa kaunis”. Se on maalattu telalla, joten emme saa odottaa liikoja.
Katsoimme Jocken kanssa toisiamme ja aloimme nauraa. Mutta ainahan saa käydä vilkaisemassa, ettei jää vaivaamaan.
Myyjä oli nuorehko autokoulunopettaja Mika, joka innostuneesti esitteli menopeliä. Auto oli myös kimppaomistuksessa. Viime kesänä sillä oli tehty pitkä Jäämeren reissu ilman suurempia ongelmia. Autoa saa ajaa henkilöautokortilla, joten jokainen meistä voi vuorollaan ajella.

Mersu oli kuin tehty meidän tarkoituksiamme varten. Katolla oli filmivaneriterassi sekä suksiboksi Sivulla on vedettävä markiisi sade- ja oleskelusuojana.

Sisällä tarkistimme tietyistä syistä ensimmäisenä jääkaapin toiminnan. Oli Trumatic-lämppäri, vesi juoksi tiskialtaaseen ja takana oli sohvaryhmä, josta sai makuupaikat kahdelle tai kolmelle – miten vain sopu sijaa antaa.

Ratti oli norsunluuta - tai tarkemmin sanottuna sen värinen ja ajotietokoneena toimi sivupeiliin kiinnitetty lämpömittari, joka kertoi ulkoilman lämpötilan. Hansikaslokerosta löytyi edellisen omistajan sininen vihko, johon oli merkattu huolellisesti ajokilometrit, polttoaineen ostot, huollot jne. Täydellinen huoltokirja, mutta tekijä olikin vanhempi mekaanikko.
Kun auto on ollut nuorten miesten omistuksessa, siinä on kaksi radiota - toinen ohjaamossa ja toinen olohuoneessa.

Moottori kävi kuin singer ja kaikki laitteet toimivat. Auto oli katsastettu tammikuussa ja mennyt kerralla läpi ilman huomautuksia. Korin ruosteet ovat vain kosmeettisia, sillä kori lepää vankan rautarungon varassa.

Autossa hinta- ja laatusuhde toimivat. Alle kahdella tonnilla löytyi auto, jolla oli ajettu vain 400 000 kilometriä. Dieselille se on vähän, vain kymmenen kertaa maapallon ympäri Päiväntasaajan kohdalta.

Lyhyt koeajo vakuutti meitä lisää.
Ilman tehostina ohjaus on hitaassa ajossa hartiavoimin pyöritettävä, mutta kun ”maanteiden etana” alkaa romputtaa, auto on jopa hyvä ajettava.


Näin vanhassa autossa täytyy olla hieman itsellä remonttitaitoja, sillä kyllä pikkuvikoja varmaan ilmaantuu. Meillä kenelläkään näitä taitoja ei ole, mutta opiskelimme perusasioita kuten moottorin ilmaamista.

Teimme kaupat. Auton osto on lopulta tunneasia ja uskoimme myyjämme Mikan rehellisyyteen. Kauppakirjoihin tuli kylläkin merkintä, että myyjän vastuu loppuu kauppakirjan allekirjoitukseen.

Matkamese tuli koeajettua matkalla Jämsänkoskelta Helsinkiin. Kun vaihteiston kanssa pääsi joten kuten sinuiksi, pystyi ajamista ennakoimaan ja ottamaan vauhtia ylämäkiin, sillä meno tuppasi hiipumaan. Kiihtyvyyttä oli vain nimeksi

Ja pitäähän autolla olla nimi. Kun pidämme löytöämme helmenä meidän tarkoituksiimme, siitähän se sopiva nimi syntyi: Helmi tietenkin, englanniksi "Pearl of the roads".

Vaimoni tyyliin kuuluu pitää asioita sisällään, mutta jossain vaiheessa ulos tulee kuitenkin ”totuus”.

Kauniina elokuisena aamuna istuin rappusilla. Vaimoni avasi sanaisen arkkunsa.

Hänen mielestään meidän projektissamme ei ole mitään järkeä.

”Tuollainen resuaminen on taaksejäänyttä aikaa, nyt täytyy olla laatua. Mitä se on asua kapisissa hostelleissa ja reissata huonolla vanhalla autolla, kun lentokoneet lentävät, junat ja bussit kulkevat.”

”Jos ei ole varaa ostaa kunnon autoa, niin sitten vain romulla liikenteeseen”, hän latasi.

Hieman aikaa ajateltuani myönsin hänen olleen oikeassa vain siinä, että meillä ei ollut varaa hankkia kalliimpaa ja hienompaa autoa.

Vastasin vaimolle, että taitaa matkani pitkittyä...

Matka on myös testi viiden miehen yhteiselosta. Tulee varmasti tilanteita, jolloin tekisi mieli paloitella kaveri ja syöttää palat rotille.

Kun kerroin naapurilleni matkasta, hän antoi idän valtioiden koluajana ja noin sadan vuotuisen matkapäivän kokeneena viisaita neuvoja.

”Ukrainassa poliisit pysäyttävät teidät taatusti vähän väliä, milloin mistäkin liikerikkeestä syytettynä. Veikkaan, että saatte 18 sakkoa. Odessassa teidät ryöstetään varmasti, sillä se oli neuvostoaikaan maan rikollisin kaupunki. Transnistria on paikka, josta sanotaan, että se on Jumalan kymmenen kertaan hylkäämä, viherkaihin vaivaama persläpi.”
Että näin kannustavasti...

Naiset sentään ymmärtävät reissuamme paremmin. Suomenlahden ylitykseen meillä oli vain yksi vaihtoehto: Eckerö Line ja Finlandia. Pyysimme nöyrästi pientä sponsorointia meren ylitykseen.

Eckerö Linen viestintä- ja markkinointijohtaja Ida Toikka-Everi kehui, että Helmihän näyttää olevan oikeinkin soiva peli. Timangi kerta kaikkiaan.

”Ette ole varmasti ensimmäisiä miehiä, jotka ovat haksahtaneet ´telalla maalattuun´. Meitä telalla maalattuja on aika lailla.
Käyhän mittaamassa Helmin ratekiset mitat. Rinnanympäryksellä ei tässä tapauksessa ole merkitystä.
Nyt vain kaivelemaan niitä c-kasetteja... Tallella ne on kuitenkin. Aikamiesten iltatuulen viesti soi minun korvissani. Pari tahtia myös Irwinin St. Paulista ja Reeperbahnista. Anttilakin ampaisee...
Aivan loistavaa arvon herrat. En voi kuin ihailla.
Miehen pitää tehdä, mitä miehen pitää tehdä.”

Kyselin myös mesemiehiltä neuvoja pitkälle matkalle. Ja tulihan niitä: moottorin ilmausohjeet, tarkistakaa kardaanin tukilaakeri, jos se pettää, matka pitkittyy. Mukaan letkuja, liittimiä, jeesusteippiä, rautalankaa, työkaluja...

Inkeroisissa asuva Ilkka Peltola on hurahtanut mesemies, jonka pihalla ja tallissa on mersunraatoja ja osia aina vaimon kipurajalle saakka.

Ilkalta löytyi myös 90 litran tankki, jolla pääsee vähän pitemmälle kuin mersun omalla ”jerrykannulla”.

Samalla kun Ilkka toi Helsingin reissulla tankin, saimme myös eteen leveämmät vanteet, kardaanin tukilaakerin sekä varalaturin.

Ilkka antoi meille kosolti neuvoja. Yhden asian hän kuitenkin unohti kertoa: missä on mersun sulakerasia. Siitä hieman myöhemmin tarinaa.

Enempää emme voi tehdä. Kun sanoin matkakaverilleni Japille, että välillä hirvittää, mihin sitä taas on ryhtynyt, Jappi vastasi, että ”kyllä ne ongelmat ja asiat aikoinaan kävelevät vastaan”.

Pihalla seisovalle autolle harvoin tapahtuu mitään, mutta pitkällä matkalla voi sattua mitä vain ja kaikkeen ei voi varautua.

Huollon suhteen meillä kävi tuuri, kun tallinnalainen matkatoverimme Juri neuvotteli Tallinnassa paikallisen mersuedustajan Silber auton miesten kanssa. Heillä on saksalaisen huoltorekkaryhmän kanssa road show muun muassa Pärnussa.

Vantaan Kuninkaamäen Autocorrect -korjaamon omistajaveljekset Oleg ja Pavel Punger laittoivat tankin ja korjasivat pakoputken sekä kiristivät löysällä olleet kardaanin tukilaakerin pultit. Jos haluatte huoltoa tai korjausta, niin suosittelen poikien pajaa puh. 0408340060.

Saimme vielä lihatukku Veijo Votkinin sponsoriksi. Veijo latasi meille lastillisen kestomakkararoita ja lihasäilykkeitä huikopalaksi.

Syyskuisena aamuna ajoimme Helmin Finlandian uumeniin. Suuri seikkailu oli alkanut.

Tallinnassa jouduimme heti mediasirkukseen. Mersun edustaja Silber Auto oli kutsunut paikalle Öhtylehden toimittajan ja kuvaajan. Meistä oli iso juttu pari päivää myöhemmin.

Tallinnassa vaihdettiin alle Nokian Hakka -renkaat ja sen jälkeen keula kohti seuraavaa huoltopistettä Pärnua kohti.

Huoltorekan miehet vain vilkaisivat autoa ja Helmi ajettiin paikalliseen mersun huoltoon, jossa alusta ja perä rasvattiin ja käytiin muutenkin alustaa läpi.

Vasemman pyörän laakerista kuului pientä sirinää ja oikean puolen jarruletku oli rispaantunut. Kumpikaan ei ollut kuitenkaan niin hälyttäviä, että olisi pitänyt vaihtaa. Seuraava tarkistuspiste oli Romaniassa Bukarestissa paikallisessa mersun korjaamossa ja siellä pitäisi ainakin jarruletkuongelma hoitua.

Seuraava yö ladattiin voimia Jyrin ja hänen vaimonsa mökillä Häädemestassa, josta oli Latvian rajalle viitisenkymmentä kilometriä. Auton radiot ja sisävalot olivat lakanneet toimimasta ja nyt alkoi vian etsintä.

Sulakerasiaa ei löytynyt mistään, eikä päähän pälkähtänyt, että yhdellä puhelinsoitolla asia olisi ratkennut.

Päätimme olla ilman radioita. Ongelma korvattiin suunsoitolla. Olimme lisäksi päättäneet, että pimeällä emme aja, sillä mersun valot eivät kovin hyvin vakuuttaneet.

Jyrin vaimo Ly kantoi autoon pahvilaatikko toisensa jälkeen täynnä hilloja ja muuta tavaraa toimitettavaksi tyttärelleen Ingridille Bukarestiin.

Idänpuoleisessa Euroopassa hotellihuoneen hinnat olivat niin edullisia 10-20 euroa yöltä henkeä kohti, joten jätimme myös autossa yöpymisen väliin.

Jaksoimme ajaa ensimmäisenä päivänä Puolan puolelle Augustow – nimiseen kaupunkiin ja sieltä seuraavana päivänä Varsovan kautta Radomiin.

Varsovassa kävimme vilkaisemassa vain kaupungin ruminta rakennusta: Stalinin hammasta ja tarjoilimme siinä sivussa ihmisille Veijon Varsovan valkosipulinakkeja – kuului sponsorisopimukseen.

Ajovuorot sovimme niin, että nimettiin parit, jotka seuraavan päivän ajovuoron sattuessa jarruttavat juomien nauttimista niin, että ovat varmasti aamulla selviä eli lähdimme siitä, että koko matkan vallitsee nollatoleranssi – siis kuskeilla.

Maisemia ei voi kovin kehua. Enemmän alkumatkalla nähtiin rengasliikkeitä, autopurkaamoita, ostoskeskuksia, samankaltaisia kyliä ja paljon peltoa. Vasta Slovakian rajan läheisyydessa alkoivat mäkisemmät ja metsäisemmät maisemat.

Puolassa teimme nopeusennätyksen pitkässä moottorien alamäessä myötätuulen vauhdittamana. Nopeusmittari taipui tappiin ja navin mukaan parhaimmillaan Helmi kiisi 101 kilometriä tunnissa, kun normaali vauhti oli 70 -80 paikkeilla ja ylämäissä hiipui jopa alle 50 kilometrin tunnissa.

Kun saavuimme Unkariin, olimme ylittäneet jo kuuden maan rajat ja onhan se matkustaminen helppoa EU-maissa. Missään ei pysäytetty. Raja-asemat olivat muuttuneet kahviloiksi ja ravintoloiksi.

Unkarissa yövyimme Romanian rajan läheisyydessä Debrecenissä. Yhtään hotellia ei ollut varattu etukäteen.

Debrecenissä me suurten ikäluokkien edustajat palasimme nuoruuteemme ja ostimme pari pulloa Egri Picaveriä eli Erkin pikakivääriä, kuten me parikymppisinä punkkua nimitimme.

Lähdimme syömään kaupungin keskustan puistoravintolaan ja kun ruoka oli halpaa, meillä oli kerrankin varaa syödä hanhenmaksaa oikein sydämen kyllyydestä.

Romanian rajalla meiltä kysyttiin ensimmäisestä kertaa passit. Heti rajan takana oli taas vaihdettava rahaa. Sitä oli jo tehty Puolassa ja Slovakiassa.

Meillä oli järjestelmä, että yksi maksoi koko porukan hotelli-, ruoka- tai diesellaskun, ja lasku pantiin maksajan nimen kera kannelliseen muovikulhoon. Matkan päättyessä tilit tasattaisiin.

Romanian rajalla jouduimme myös päättämään, mitä tietä ajamme Bukarestiin. Lyhyin tie vei vuoriston kautta Transsilvaniaan Draculan kaupungin Brasovin läpi.

Koska mersu ei ollut parhaimmillaan vuoristoisilla osuuksilla, päätimme kiertää Timosoaran kautta. Tylsä reitti, mutta ehkäpä tällä kertaa järkevin.

Olimme jo alunperin arvoineet vääräksi etenemisnopeutemme. Matkaa ei hidastanut yksinomaan Helmin verkkainen etenemisvauhti vaan liikenne ja kylien läpi kulkevat tiet.

Joudimme ajamaan pitkiä päiviä ja kilometrejä ei sittenkään tuntunut kertyvän kylliksi. Navigaattori kertoi Romaniassa vain päätiet ja kaupungeista se tunnisti Bukarestin. Meillä ei ollut kunnon karttoja. Tämän vuoksi jouduimme muutaman kerran keskenämme sanaharkkaan, mihin pitäisi ajaa.

Siksipä iloitsimme, kun matkalla Timisoaraan alkoi upouusi moottoritie. Iloa kesti 45 kilometriä, kun moottoritie loppui ja huomasimme, että Timisoara oli jäänyt taaksemme.

Ihmettelimme vähän, miksi juuri tälle osuudelle oli rakennettu moottoritie, joka ei alkanut mistän eikä päättynyt mihinkään. Arvelimme, että tie on rakennettu EU-rahoilla, ja puuttuvat pätkät olivat menneet ”konsulttien ja rakentajien” taskuihin, mikä myöhemmin osoittautui aika lähelle oikeaa vastausta.

Jäimme yöksi ensimmäiseen vastaantulevaan kaupunkiin, joka sattui olemaan Lugoj. Huoltoasemalla meille neuvottiin hotelli, mutta ajoimme ensin majapaikkamme ohi kaupungin keskustaan ja pysähdyimme kyselemään hotelliamme.

Samassa eteemme pysähtyi poliisiauto ja sieltä pomppasi reippaasti miespoliisi perässään naiskollega lehtiö kädessä.

Heittäydyimme avuttomiksi ja hoimme vain hotel, hotel... Miespoliisi kehotti seuraamaan ja vei meidät parin korttelin päähän hotellin eteen. Veijon nakkipaketeilla pelastuimme sakoilta ja erosimme ystävinä.

Hotelli oli muuten hyvällä paikalla, mutta se oli suljettu, joten palasimme takaisin etsimään alkuperäistä hotelliamme.


Mura Sebastian hotelli oli synkkä rakennus tien varressa ja aamulla ilmeni, että myös paikallisten hämärämiesten kokoontumispaikka.

Aamulla olin pakkaamassa hotellin takapihalla autoa, kun paikalle tuli hotellin ala-aulassa juopottelevan seurueen päällikkö ja kerjäsi rahaa.

Iso mies näytti vyötään ja yritti osoittaa, että on nälkä. Hain jääkaapista nakkipaketin ja löin miehen kouraan ja totesin, että ”näillä pahin nälkä lähtee”. Mies hölmistyi, palasi sisälle, josta kuului kohta aika pulina.

Bukarestiin saavuimme iltamyöhään ja ajoimme kännykkäopastuksella Jyrin tyttären luo.

Ingrid toimii Romaniassa Viron konsulina ja sattumoisin juuri saapumisiltana Ingridin ja hänen miehensä Juliuksen kotiin tuli vierailulle Puolassa pääpaikkaansa pitävä Viron Varsovassa asemapaikkanaan pitävä suurlähettiläs Eerik Marmei.

Marmei on nuori ja ulkomailla kouluttaunut diplomaatti. Fiksu ja hauska mies. Ilta kului aika rattoisasti hyvän ruuan ja juomien kera.

On vahinko, että harva suomalainen tietää Romaniasta saati Bukarestista juuri mitään. Transsilvania Draculoineen ja mustalaiset kyllä tunnetaan, mutta usein kuvitellaan, että Romania ja sen pääkaupunki ovat edelleen rappiolla Nicolae Ceaucescun hirmuvallan jäljiltä.

Bukarest on kuitenkin kaikkea muuta kuin nuhruinen, ja kahden miljoonan asukkaan kaupunki peseekin herkeämättä kasvojaan. Ylelliset putiikit, kahvilat ja ravintolat ovat etenkin niin sanotussa vanhassa kaupungissa löytäneet tiensä vanhoihin palatseihin.

Bukarestin suosituin nähtävyys on massivinen Parlamenttipalatsi, joka on tiettävästi maailman toiseksi suurin rakennus Washingtonissa sijaitsevan Pentagonin jälkeen.

Tätä nykyä palatsissa kokoontuu Romanian parlamentti, ja se on avoin yleisölle.

Ajoimme kaupungissa usealla taksilla ja vain kerran jouduimme huijausyrityksen kohteeksi, mutta sekin selvisi kovan sanaharkan ja taksin vaihtamisen jälkeen.

Aika mielenkiintoista oli, että monet taksikuskit haikailivat vielä Ceaucescun aikoja. Silloin kaikkilla oli ainakin töitä. Nyt raha on harvojen taskussa. Romaniassa on vahva ”hyvä veli” - yhteisö, joka kahmii parhaat urakat. Korruptio on mukana vahvasti.

Käytimme Helmin paikallisessa Vehossa, jossa säädettiin takajarruja. Kovemmassa vauhdissa jarrut täristivät hampaat suusta. Vasta kolmannella säädöllä jarrut tulivat kuntoon.

Ja taas meitä haastateltiin ja kuvattiin.

Suunnitelmissamme oli päivän retki Brasoviin Draculan seudulle, mutta tie kutsui kulkijoita ja lähdimme kolmen yön jälkeen kohti Moldovaa.

Ennen rajanylitystä yövyimme hienolla paikalla leveän jokipenkereellä sijaitsevassa viehättävässä Vila Beldeveder – hotelissa. Meillä oli isot, siistit huoneet, runsas aamiainen. Hinta oli 20 euroa per nuppi. Piti vielä tarkistaa, hinta tuntui niin halvalta.

Seuraava päivä menikin raja-asemilla. Kun olimme ajaneet Romaniasta Moldovan läpi Ukrainaan, olimme käyneet läpi kuusi raja-asemaa.

Kun pääsimme Moldovaan ja ajoimme viitisen kilometriä, edessä oli taas raja-asema, nyt Ukrainan. Sielläkin vähän ihmeteltiin ja kyseltiin, haluammeko todella ajaa rantatietä Odessaan. Kun he kysyivät, haluammeko ajaa hyvää vai huonoa tietä, rajavartija kehotti palamaan Moldovaan ja ajamaan toista reittiä.

Pidimme ajatusta loistavana, sillä näin pääsisimme ajamaan Moldovan halki hieman yli sadan kilometrin matkan.

Olimme ajaneet muutama kymmenen kilometriä, kun totesimme, että missähän kunnossa se huono tie on, kun tämä hyvä tiekin on kuin perunapeltoa: asvaltissa paikka paikan vieressä, välillä teräväreunaisia kuoppia.

Kaikkea ei ehtinyt väistää, vaan auto ryski ja paukkui. Kaikki vähänkään löysällä ollut putosi taatusi tielle ja siunailimme moneen kertaan uusia nokialaisia eturenkaita, jotka joutuivat ottamaan vastaan kovia iskuja.

Kun seisoimme jossain Moldovassa ”lastinkevennyksellä”, lausahdin kaverilleni Japille: ”Ei tässä taida olla mitään järkeä.” Jappi vastasi tyynesti: ”Senhän tiesi jo lähtiessä...”

Meidän alkuperäisessä suunitelmissamme oli käydä Moldovan pääkaupungissa Chicinaussa ja ajaa sieltä Transnistrian ”pääkaupungin” Tiraspolin kautta Odessaan, mutta äänin 5-0 päätimme jatkaa suoraan Ukrainan puolelle ja Odessaan.

Matkalla pysähdyimme viiniviljelmille ja saimme tuoreita rypäleitä matkaevääksi.

Ainoa kaupunki matkalla oli Vulcanesti, jossa nautimme hyvä lounaan nuhjuisessa baarissa, jonka tiskin takana oli kuvankaunis nuori neito. Ostimme tuliaiseksi Moldovan kuuluisaa konjakkia Valkoista kurkea, Beli Aistia. Ja taisimme maistaa itsekin.

Ukrainan tullin selvimme muutamalla sikarilla ja ajoimme tihkusateessa ja pimeässä Odessaan majapaikkaamme. Osoitteessa luki talo numero yksi, mutta eihän se niin mene. Ykkönen tulee vasta numero 17 jälkeen. Pikkuisen taas etsittiin, mutta perille löydettiin muutaman mutkan jälkeen.

Matkalla oli hieman ihmetelty, kun yhtä äkkiä olimme puomin edessä, meiltä kyseltiin passit ja annettiin pieni lappu käteen. Jatkoimme matkaa ja muutaman kilometrin päässä oli taas tarkastus. Lappu oli hetken hukassa, mutta löytyi auton lattialta ja saimme luvan jatkaa matkaa.

Seuraavana aamuna majatalon isäntä kertoi, että olimme ajaneet pienen matkaa Transnistrian läpi. Hurrasimme, sillä alunperin olimme nimenomaan halunneet käydä Transnistriassa. Nyt se oli tehty – vaikka tietämättämme.

Transnistriahan on pieni kaistale Moldovan ja Ukrainan välissä. Se on maa jota ei ole olemassakaan, mutta joka on heittäytynyt autonomiseksi valtikoksi ja haluaa liittyä Neuvostoliittoon, jota myöskään ei ole.

Syyskuun 23. päivä istuimme poikien kanssa kuuluisien Potemkinin portaiden alarappusilla. Tavoite oli saavutettu ja taisin hyräillä siinä kuuluisaa humppaa ”Oi, Odessa, sä helmi Mustanmeren...”

Odessa on kaunis ja rauhallinen kaupunki. Olisimme voineet viettää sielläkin muutaman päivän, mutta koti-ikävä vaivasi muutamaa matkalaista ja oli lähdettävä vain kohti pohjoista.

Kotimatkasta ei ole paljon kertomista. Moottorie Odessasta Kieviin oli tylsä. Ainoat kohokohdat olivat kuin saimme ylinopeussakot ja rikoimme ohitettavan rekan peilin.

Jos joku kysyy, miten on mahdollista saada vanhalla mersulla ylinopeussakot , se käy niin, että kun ensin tulee 70 rajoitus ja heti muutaman kymmenen metrin jälkeen 50:n rajoitus, eikä ehdi jarruttaa.

Meillä oli kaksi vaihtoehtoa: 150 dollaria ja puolentoista tunnin paperisota tai 70 euroa ja saamme jatkaa matkaa. Taas äänin 5-0 halusimme jatkaa matkaa. Lisäbonuksina saimme tiedon, että 65 kilometrin päässä on seuraava tutka ja jos on mustalaisia tien varressa, painakaa kaasua.

Peili meni, kun ohitimme hitaampaa rekkaa ja toinen rekka painalsi ohi, liuimme liikaa oikealle ja ohitettavasta rekasta lensi peilin suojus ja peili halkesi. Pienen neuvottelun jälkeen maksoimme sata euroa ja erosimme ystävinä.

Alkoi hämärtää ja Kieviin oli vielä sata kilometriä matkaa. Kurvasimme Bila Tserkva nimiseen kaupunkiin ja kadulta nappaamme opas vei meidät vanhaan neuvostotyyliseen hotelliin.

Kun kysyimme, onko tässä 250 000 asukkaan kaupungissa muita hotelleja, vastaanottovirkailija vastasi, että on. Ero on vain se, että heillä on lämmintä vettä ja toisessa hotellissa ei.

Valinta oli helppo.

Hotellin ravintolassa söimme tietenkin Kievin kanaa.

Matkamme loppuvaiheista ei ole paljon kertomista. Päätimme ajaa Puolaan Kievin kautta, koska tiet olivat paremmat. Kun selvisimme Kievin kehätien ruuhkista, tie Puolan rajalle oli loistavassa kunnossa.

Ainoa ongelma oli, että vilkut hävisivät. Kun ei sulakerasiaa ollut vieläkään löydetty, ajoimme ilman vilkkuja Suomeen. Pari kertaa saimme huomautuksen, mutta minkäs teet...

Yö vielä Ukrainan puolella - taas hyvin vaatimattomassa hotellissa – ja sieltä Puolaan ja Augustowniin.

Eckerön Finladialla piti karaokessa vetäistä vielä vanha rekkakuskien laulu ”Hei, huomenta Suomi” ja eipä aikaakaan kun oltiin kotimaassa.

Sulakerasia löytyi kuskin edestä paneelista. Se oli verkon ja latauslaitteiden alla. Kun vaihdettiin palanut sulake ja vilkkujen sulaketta pyöräytettiin, kaikki toimi jälleen.


Mitä opimme? Ainakin sen, että päivämatkat lyhemmiksi ja autoon kunnon kartat – navigaattorista huolimatta.

Ensi syksyn reissukin on jo päätetty: Vanhat Jugoslavian maat käännepisteenä Albania ja Tirana – ehkä. Jos joku on liikkunut siellä päin, otamme mielellämme vastaan neuvoja ja vinkkejä.






















--------------------------------------------------------------------------------