Balkanin reissu Helmillä. Terveisiä Jontelta!

Moro, kaikki meseläiset!

Tässä vähän lukemista pitkiksi joulunpyhiksi eli raporttimme kuukauden Balkanin reissulta. Vaikka jutussa se kerrotaan, sanonpa vielä, että ihmepeli tuo meidän Helmimme - taidamme kaikki olla hieman ihastuneita ellei rakastuneita vanhaan leidiin. Kaikkea hyvää teille ja rauhaisia joulunpyhiä ja uusien seikkailujen suunnittelimista.

Terveisin Jouni Flinkkilä, Jocke Aarroskari, Veli-Matti Jusi, Miguel Vera, Jyri Vendelin, Martti ja Timo Lappalainen sekä Jorma Ikonen.



Mersuleidillä ”kotkanpoikien” maahan

Kaikki tiet vievät Albanian pääkaupunkiin Tiranaan. Kävimme siellä monen mutkan ja 14 maan kautta. Olisi pitänyt käydä jo kymmenen vuotta sitten.

Syksyllä 2013 teimme 40 vuotta vanhalla mersuleidi Helmillä kolmen viikon reissun Odessaan. Siitä kerrottiin Moottori .
Odessan reissulla päätimme, että seuraavaksi kierrämme Balkanin maat Albanian Tirana käännepisteenä. Halusimme nähdä Balkanin maat ennen kuin turismi pilaa ne lopullisesti.
Tiesimme, että Kroatia on menetetty, mutta Bosnia-Hertsegovinassa, Montenegrossa, Albaniassa, Kosovossa, Makedoniassa ja Serbiassa suomalaisia ei ole ollut ruuhkaksi asti – ainakaan omalla autolla liikkuvia.
Erityisesti meitä kiehtoi Euroopan köyhin valtio Albania ja sen pääkaupunki Tirana.
Albaniahan oli 90-luvulle kuin nykyinen Pohjois-Korea. Sitä johti rautaisella otteella ja pelolla diktaattori Enver Hoxha. Kommunismin kurjuudessa eläneen maan rajat olivat tiukasti suljetut ulkopuolisilta.
Enver oli muuten intohimoinen mersumies. Hän omisti mersujen maahantuonnin. Diktaattori oli myös innokas rakennuttaja, joka pystytti vihollisten pelossa satojatuhansia pieniä bunkkereita ympäri maan.
Ja olihan hän siitäkin hieman kulmikas mies, että pystyi suututtamaan Neuvostoliiton ja Kiinan johdon.
Kuvittelimme aikakoneen vievän meidät takaisin 50 –luvulle ja näkevämme kaikki vanhat mersumallit.


Taattua sakemannia
Meiltä kyseltiin taas monesti, miten uskallamme lähteä 40 vuotta vanhalla autolla?
Ehkä tähän on hyvä vastaus matkallelähtijä Miguelin vaimon Marjan kommentti, kun hän tutustui ensi kerran Helmimme:
”Sisustus on karsea, haju hirveä, toimivuus vaikuttaa satunnaiselta mutta laatu on taattua kestävää sakemannia.”
Juuri näin: vanhat mersut ovat taattua kestävää sakemannia, joita itse pystyy hyvin korjaamaan tien päällä. Ja jos ei itse pysty, korjaajia ja osia löytyy helposti. Miehinen tuoksu tulee kaupan päälle.
Totesimme vielä, että kun Albania on tunnetusti käytettyjen mersujen Mekka, laitetaan siellä Helmi pienellä rahalla vielä ehompaan kuntoon.

Brandenburgin portille
Viimeksi oli hieman kiire, nyt varattiin aikaa vähintään kuukausi ja riittävästi lääkkeitä. Lupasimme vaimoillemme tulla kotiin viimeistään jouluksi. Lähtö oli nimittäin 13. syyskuuta.
Jo etukäteen tuntui tylsältä ajaa Via Baltica edestakaisin. Päätimme lastata Helmiksi nimetyn mesemme Finnlinesin Travemundeen menevään laivaan ja lepäillä parisen vuorokautta merimaisemia ihaillen.
Halusimme myös ajaa Berliinin kautta ja käyttää Helmi Branderburgin portilla, sillä marraskuun 9. päivä tuli kuluneeksi 25 vuotta muurin murtumisesta.
Lisäksi suunnittelimme ajaa eteläisen Tsekin sadunkauniiden pikkukaupunkien kautta ja pelata samalla muutama kierros golfia.
Eikä se ollut huono päätös, sillä niin uskomattoman hienoja sadunomaisia paikkoja ei hevin löydy mistään Euroopasta.
Budapestistä kävimme noutamassa yhden lisämatkustajan, Joren. Nyt oli kasassa koko viiden ”huru-ukkotiimi”.
Sitten keula Balatonjärveä liipaten sen verran, että Miguel ehti käydä uimassa hyisen kylmässä ja tuulisessa järvessä. Sieltä kohti Zagrebia ja alas Riejkeen Adrianmeren rantaan.
Kehujen arvoinen Kroatia
Nopein tie Albaniaan olisi ajaa sisämaan uutta moottoritietä Kroatian läpi, mutta halusimme välttää moottoriteitä ja ajella merenrantaa myötäilevää mutkaista ja hidasta mutta hyväkuntoista tietä.
Kroatia on maisemiltaan kaikkien kehujen arvoinen: jylhää vuoristoa, jyrkkäseinäisiä rantoja ja meri kristallinkirkkaine vesineen. Syyskuun loppu on oivaa aikaa: sää on kesäisen aurinkoista ja merivesi on lämpötilaltaan uimakelpoista.
Vähän ennen Splitiä lähdemme kiepaisemaan sisämaahan Bosnia-Hertsegovinaan. Haluamme nähdä Mostarin kuuluisan sillan sekä viettää hieman aikaa historiaa täynnä olevassa Sarajevossa, onhan se muun muassa ensimmäisen maailmansodan alkupaikka sata vuotta sitten.
Sodan mielettömyydet

Mostar on ollut – ja on yhä – kaunis kaupunki.

Vaikka turistisesonki on jo loppuvaiheessa, Mostarin silta ja sille johtavat kadut täyttyvät turisteista.
Oli aika, jolloin alueen etniset ryhmät asuivat sekoittuneina, muslimit enemmistönä kaupunkia halkovan Neretva-virran molemmilla puolilla.

Joen yli kulki ikivanha, vuonna 1566 valmistunut Stari mostin silta, joka kuului Unescon maailman-perintökohteisiin.

Nuoret pojat hyppivät sillalta jokeen – ja hyppivät vieläkin, sillä turistit maksavat tempusta mielellään.

Sitten syttyi sota huhtikuussa 1992. Mostarin tapahtumat kertovat sodan mielettömyydestä.

Ensin serbit piirittivät kaupungin ja moukaroivat sitä raskaalla tykistökeskityksellä.

Kroaatit ja muslimit taistelivat yhtenä rintamana serbejä vastaan, kunnes vuonna 1993 sota laajeni myös näiden kahden ryhmän välille.

Muslimit ryhmittyivät Neretvan itäiselle puolelle ja kroaatit länsipuolelle.

Sodan aluksi kroaatit tuhosivat panssarivaunujen tykeillä vanhan sillan. Jälleen voi kysyä, miksi?

Uusi silta rakennettiin 2004.

Sala-ampujien bulevardilla
Pimeys on laskeutumassa, kun saavumme Sarajevoon.
Ajamme vanhaan kaupunkiin Mese Selimovica –bulevardia, entistä sala-ampujien Sniper Alleyta pitkin legendaarisen Holiday Inn –hotellin ohi.
Valokuvaajana työskennellyt Miguel kertoilee, kuinka hän asui työmatkallaan hotellissa. Ulkomaalaiset toimittajat asuivat vain hotellin pohjoispuolella, koska tarkka-ampujat ampuivat eteläpuolelta kaikkia ohikulkijoita.
Majapaikkamme on vanhassa kaupungissa, mutta miten sinne löytää, kun navigaattorista ei ole mitään hyötyä.

Ei auta muu kuin ottaa käyttöön taksinavigaattori, joka ohjaa meidät mutkien kautta lähes perille, sillä majatalon viereen ei voi pysäköidä, vaan auto täytyy jättää vartioidulle pysäköintipaikalle hieman etäämmälle.

Nuoren pariskunnan omistaman talon yläkerran huoneisto sijaitsee Bascarsijan, Sarajevon vanhan basaarikorttelin vieressä. Parvekkeelta avautuvat näkymät kaupunkia ympäröiville kukkuloille. Yhdellä ”skannauksella” näkee kahdeksan minareettia.
Kukkuloita serbijoukot ampuivat tykeillä, kranaatinheittimillä ja muilla aseilla kaupunkiin. Serbit olivat saartaneet Sarajevon aukottomasti yli 60 kilometrin pituisella rintamalla.
Läheisen talon seinässä on yhä ammusten reikiä. Sodan jälkiä näkyy muutenkin kaupungissa, mutta vähemmän kuin oletettiin.
Sarajevon 1 425 vuorokautta (1992-1996) kestäneessä saarrossa kuoli arviolta 12 000 ihmistä. Lisäksi 50 000 haavoittui.
Istumme hiljaisena Sarajevon piiritysmuseossa (Siege of Sarajevo 92-96) ja katselemme piirityksestä kertovaa videota.
Kaikista kauheuksista huolimatta ihmiset yrittivät elää mahdollisimman normaalia elämää. Sarajevossa järjestettiin jopa missikisat.
Museon kuvia ja videoita katsellessa herää kysymys: mikä tekee ihmisestä hirviön, miten sota vaikuttaa yhä ihmisten elämään?
Sodan jälkien täytyy säilyä ihmisten muistoissa, omaisia menettäneiden surussa, syvään juurtuneissa peloissa. Viha, kauna ja epäluulo siirtyvät perintönä seuraavalle sukupolvelle.
Sarajevoon olisi pitänyt ehdottomasti jäädä muutamaksi päiväksi, sillä katsottavaa ja koettavaa olisi riittänyt.
Kun ohitimme lentokentän, siellä olisi ollut Muzej Tunel Sarajevo. Tunneli yhdisti piiretyn Sarajevon rintamalinjan toiselle puolelle, Bosnian armeijan hallitsemalle alueelle.
Moottorista nousee savua...
Ajamme vuoriston yli takaisin rannikolle. Pitkässä ylämäessä alkaa yhtä äkkiä levitä sisälle savua.
”Ei se ainakaan sähköpalolle haise”, tuumaa heti kokenut, ratissa ollut Timppa.
Kun avaamme konepellin, savun syy selviää: konekopan eristeet kytevät. Eristeiden repimisen jälkeen matka jatkui, mutta sitten polttoainemittari näyttää lähes tyhjää tankkia. Ja juurihan me tankattiin.
Tähänkin ongelmaan löytyi selkeä syy; pojat olivat onnistuneet konekopan takaisinlaitossa rouhaisemaan polttoaineen paluuputken irti ja kymmeniä litroja dieseliä on valunut maantielle.
Ei muuta kuin auto ympäri ja takaisin lähimpään kylään, josta löytyi huoltoasema.
Majatalon yläkerta hajalle
Dubrovnikissa majoitumme kaupungin ulkopuolelle kukkulan rinteellä sijaitsevaan pieneen muutaman huoneiston Caterina ja Camil Smajicin House Smajic hostelliin. Terassilta avautui upea näköala kaupunkiin ja läheiselle lahdelle.
Aamiaisen yhteydessä hostellin emäntä Caterina kertoi sodan kokemuksistaan. Hän haki kranaatin kappaleen, joka löytyi talosta, kun serbit pommittivat aluetta kukkulan takaa. Pommituksissa hajosi majatalomme yläkerta.
Dubrovnik on tupaten tännä turisteja ja laitamme vain innokkaimman edustajan kiertelemään linnoituksen sisälle ja antamaan sitten raportin meille muille.
Pysäköintipaikan löytäminen oli lähes mahdotonta, mutta ajoimme paikallisbussien kääntöpaikalle ja nostimme konepellin pystyyn ja kurkkailimme silloin tällöin moottoriin. Kukaan ei tullut hätistelemään.
Euromaa Montenegro
Taas rajanylitys ja olemme Montenegrossa, jossa sattuman kautta löydämme upean rantapaikan, jossa on pari ravintolaa ja muutamia vuokrattavia huoneita.
Kun valuuttaa joutui vaihtamaan vähän väliä, Montenegro yllätti: siellä on käytössä euro. Toinen euroja käyttävä maa Balkanilla on Kosovo.
”Saako ennen Tiranaa öljyä...”
Albaniaan on kaksi reittiä ja meitä neuvotaan vain ajamaan rantatietä. Näin tehtiin, mutta sitten tie kapeni ja muuttui kapeaksi kylätieksi. Navigaattorit olivat jo aikoja sitten pudonneet kärryiltä, mutta lujalla uskolla päästiin rajalle.
Ennen rajaa tankattiin ja laitettiin viimeiset öljytipat mukana olleesta kannusta.
”Saakohan ennen Tiranaa öljyä?”, joku kyseli huolestuneena.
Rajanylitys sujui taas nopeasti. Itse asiassa emme edes huomanneet saapuneemme Albaniaan, sillä passit ja paperit kulkivat yhteisellä rajalla vain parin kopin kautta.
Että saako Albaniasta öljyä? Kyllä saa, matkalla Tiranaan huoltoasemia oli muutamien satojen metrien välillä.
Rohkeasti sekaan vain!
Olimme lukeneet tarinoita Tiranan kaaosmaisesta liikenteestä. Se ei meitä pelottanut, mutta kun kartoissa ei ole katujen nimiä, eikä taida olla katukylttejäkään ja navigaattori aivan hyödytön, paras keino löytää hotelli ja kotihoito Helmille oli paikallisen oppaan opastuksella.
Olimme sopineet Tiranassa asuvan suomalaisen Leila Farinin kanssa tapaamisen kansainvälisen lentokentän läheisyyteen.
”Siinä on liikenneympyrä, jonka keskellä on Äiti Teresan näköispatsas, joka ei ole näköispatsas. Äiti Teresa oli kotoisin Albaniasta.”
Ajamme kaupungin läpi. Liikenne on tosiaan vilkas ja säännöistä piittaamattomatonta, mutta kun oivalsi, että se joka työntää ensiksi keulan eteen, on etuajo-oikeutettu. Eli sekaan vain!
Saimme Helmin Leilan tuttavien taloon turvallisesti lukitun portin taakse. Kun kassit oli otettu autosta, isäntäväki kutsui puutarhansa patiolle ja tarjosi rakiryypyt, jotka eivät jääneet viimeisiksi...
Meille oli järjestetty kuljetus ja majoitus Kruja –hotelliin aivan kaupungin ydinkeskustan läheisyyteen. Hotellin omistaa neljä vanhempaa veljestä ja se osoittautui mainioksi majapaikaksi.
Albanialaiset ovat fanaattisia jalkapallon kannattajia ja meidänkin hotellin sisäpihan terassilla oli suuri valkokangas, johon heijastettiin tärkeimmät ottelut.
Konepistoolimiehiä katolla
”Ei sitten tarvitse ihmetellä, jos aamulla vastapäisen katon katolla näette poliiseja konepistoolien kanssa ja kadulla porukkaa kassien ja nyyttien kanssa. Rakennus on poliisien tutkintavankila ja vankeja kävellytetään katolla. Omaiset tuovat vangeille ruokaa ja muita tarpeellisia tarvikkeita”, Leila valisti.
Lähes 800 000 asukkaan Tirana on periaatteessa turvallinen kaupunki – kuten kaikki kaupungit maailmalla. Ulkomaalaisiin kohdistuu erittäin vähän ryöstöjä tai muita ikävyyksiä, mutta ainahan voi sattua ja tapahtua.
Liikenne kaupungissa on todella luovaa ja kadun ylittäminen riski. Liikennevalojakin on, mutta enemmän on luotettava siihen, mitä näkee ja kuulee.
On varottava myös mopoilijoita ja pyöräilijöitä, jotka saattavat olla sangen yllätyksellisiä reittiratkaisuissaan.
Ja mitä siitä, jos on pysäköity keskelle risteystä tai ajetaan päin yksisuuntaista liikennettä
Kadut ovat aika huonossa kunnossa. On kivenmurikoita, peittämättömiä viemäriaukkoja ja lohkelleita kiveyksiä. Neuvo kuuluukin: ”Katso siis katua, ettei tarvitse katua”.
Myös niskaan saattaa sataa ikäviä yllätyksiä, kun irtonaiset kattotiilet lähtevät liikkeelle. Näitä irtotiiliä näimme naapuritalojen katoilla hotellihuoneen terassilta.
Jokapäiväinen kansanjoukkoja vetävä näytelmä keskustassa oli laittomasti rakennettujen terassien ja ravintoloiden purkutyöt.
Ihmettelimme myös tiranalaisten matkustusintoa, sillä laskimme, että kadullamme oli noin viidensadan metrin matkalla yli 20 matkatoimistoa.
Mersuja ”vapaaehtoisella pakolla”
Mutta missä näkyivät mersut? Siellä niitä oli muitten merkkien seassa, mutta ei mitenkään merkittävässä määrin.
Toista oli heti kommunismin kaatumisen jälkeen vuoden 1990 jälkeen maahan alkoi virrata pääosin käytettyjä mersuja. Luin jostain, että ennen vallankumousta maassa oli vain 600 autoa, kaikki poliittisen eliitin käytössä. Autot olivat mersuja ja volvoja.
Yli miljoona albanialaista on aikojen saatossa muuttanut maasta. Saksaan päätyneet toivat aina kesälomareissulla auton, yleensä halvan mersun, oman tai varastetun, jonka he sitten myivät ja saivat näin rahoitetuksi lomamatkan.
Uudemmat kalliimman hintaluokan mersut olivat järjestään varastettuja.
Järjestelmä pelasi siten, että mafian ”vapaaehtoisen pakon” sanelemana omistaja sai pienen korvauksen, kun ”unohti” avaimet ja paperit autoon.
Omistaja sai ”kauppahinnan” vakuutusyhtiöltä. Albaniassa auto sai viranomaisten myötävaikutuksella eli lahjonnalla, lailliset paperit ja näin sen jäljittäminen oli mahdotonta.
Kun veimme Helmi-mersumme korjaamoon ja kyselimme mahdollisia varaosia, meille vain todettiin, että näin vanhaan autoon on vaikea löytää osia. Siinä mureni taas yksi ennakkokäsitys - meillä taisi olla Albanian vanhin mersu.
”Kotkanpoikien” maa
Leila Farin oli erinomainen opas. Leila on asunut eri jaksoissa kymmenen vuotta Tiranassa ja kiertänyt maan joka kolkan kiertänyt Leila Farin. Hänellä oli myös erinomaiset tiedot maan historiasta.
Leilan elämään kannattaa tutustua hänen blogisivullaan www.albaniaan.fi
Kauniiksi tai viehättäväksi kaupungiksi ei Tiranaa voi kutsua. Perinteinen arkkitehtuuri hävisi lähes tyystin kaupunkikuvasta stalinistisen diktatuurin vuosina, jolloin kaupunkien keskustat täyttyivät sosialistisen realismin betonilaatikoista.
Ei mene enää kovin kauaa ennen kuin Tirana näyttää miltä tahansa modernilta eurooppalaiselta suurkaupungilta. Sitä se on jo nyt, kun katselee nuorten naisten pukeutumista.
Paras näköalapaikka on istua kaupungin ytimessä Kulttuuripalatsissa sijaitsevan Oopperan kahvilan terassilla kahvin ja rakin kera.
Edessä aukeaa maan kansallissankarin Skanderbegin mukaan nimetty aukio Shesi Skenderbeg sankarin ratsastajapatsaineen. Diktaattori Hoxhan patsas kaadettiin ja hävisi aukiolta 1991 mielenosoituksissa.
Aukion lipputangoissa liehuvat liput, joissa on punaisella pohjalla musta kotka. Albanian kansallinen symboli onkin ollut kautta aikain ollut kotka, joka on ollut monen hallitsijasuvun vaakunassa, ja nykyisinkin albanialaiset viittaavat itseensä "kotkanpoikina".
Aukiolta lähtevät tärkeimmät kadut säteettäin eri suuntiin.
Oikealla on maamerkkinä 15 -kerroksinen vuonna 1970 rakennettu Hotelli Tirana. Siitä seuraava rakennus Kansallishistoriallinen museo hienoine seinämosaiikkineen. Museossa, jonne kannattaa eksyä, saa hyvän yleiskuvan maan historiasta.
Vasemmalla on Et´hem Bey moskeija ja sen takana kellotorni, jonne voi kiivetä ja katsella kaupunkia 35 metrin korkeudesta.
Virallisten tietojen mukaan 70 prosenttia albanialaisista on muslimeja, 20 ortodokseja ja 10 katolisia. Huivipäisiä naisia ei kuitenkaan katukuvassa juuri näe.
Lenin ja Stalin takapihalla
Etelään Deshmoret e Kombit –bulevardin eli Kansakunnan sankareiden bulevardin varrella näkee tärkeimpien ministeriöiden rakennukset, joita vastapäätä on Rinia-puisto, missä vielä muutama vuosi sitten oli laittomia pikkubaareja ja pizzerioita, jota sittemmin hävitettiin.
Puiston edessä oli aikoinaan myös Leninin ja Stalinin patsaat, jotka nyt on raijattu talousministeriön takapihalle. Niitä kiellettiin kuvaamasta, mutta kuvasimme kuitenkin, kun vartija käänsi selkänsä.
Kaupungin halkova Lana-joki on kuin heikosti virtaava kivetty lokaoja.
Joen jälkeen vasemmalla puolella on erikoisen näköinen, hiljalleen raunioituva erikoisen näköinen rakennus, jota kutsutaan Pyramidiksi ja sen edessä sulatetuista ammusten hylsyistä valettu rauhan kello.
Pyramidi tehtiin diktaattori Enver Hoxhan muistomerkiksi ja museoksi. Sanotaan, että se oli siihen aikaan kallein rakennus, mitä koskaan on pystytetty Albaniaan. Marmorista ja betonista valmistetun rakennuksen on suunnittelut Hoxhan tytär ja hänen miehensä.
Pyramidin vastakkaiselta puolelta alkaa alue, joka tunnetaan nimellä Blloku tai Block. Kommunismin aikaan se oli tarkoin vartioitu ja tarkoitettu vain puolueen elitiille kuten Kreml Neuvostoliitossa. Block´ista on tullut Tiranan keskeinen iltaelämän keskus, jossa on lukuisia baareja ja ravintoloita.
Leila vie meidät kolmikerroksisen talon eteen, joka osoittautuu Enver Hoxhan taloksi, missä olivat sekä hänen asuintilansa että yksityinen toimistonsa. Kerrotaan, että talosta johtaa maanalainen käytävä kaupungin ulkopuolelle.
Loistavaa ruokaa edullisesti
Kun nämäkin ehtii nähdä, on jo Tiranasta nähnyt paljon, mutta ei läheskään kaikkea.
Pitäisi käydä Äiti Albania patsaan vartiomalla Marttyyrien hautausmalla ja ennen kaikkea erinomaista, ellei suorastaan loistavaa ruokaa tarjoavissa ravintoloissa. Parillakymmenellä eurolla syö ja juo jo hyvin.
Muutamalla eurollakin saa jo maittavan annoksen ja katukeittiöistä eurolla perinteisen byrekin eli rapeakuorisen piirakan, jossa voi olla täytteenä jauhelihaa, sipulia, pinaattia...
Albanialainen keittiö on saanut vaikutteita italialaisesta keittiöstä, mutta mukana on myös vaikutteita itämaisista ruokakulttuureista kuten turkkilaisesta ja kreikkalaisesta.
Vieraanvaraista ja ystävällisyyttä
Kysymme oppaaltamme Leilalta mikä Albaniassa ja Tiranassa viehättää yksinelävää suomalaista naista.
”Yllätyksellisyys, ihmisten vieraanvaraisuus ja ystävällisyys. Albania on ihastuttavan vihastuttava. Välillä se saa raivon partaalle ja välillä rakastumaan. Aina kuitenkin sattuu ja tapahtuu.”
Neljän päivän kokemusten jälkeen allekirjoitamme ainakin yllätyksellisyyden ja ystävällisyyden. Albaniassa noudatetaan vanhaa besa-kulttuuria, jossa vieraasta pidetään huolta, joskus enemmän kuin on tarpeen.
”Anna minulle yksi suudelma”
Leila vie meidät sivukadun pieneen Basketi-ravintolaan. Ihmettelemme hieman ravintolan sisustusta. Seinällä on punainen Partizani -joukkueen pelipaita ja muutama koripallo.
Ravintolan omistaja Mohammed on noin kahdeksankymppinen charmikas tummahipiäinen herrasmies, joka istuutuu pöytäämme hetkeksi. Hetki venyy illan mittaiseksi eläväksi historian oppitunniksi, kun Mohammed kertoilee värikkäin sanakääntein elämästään.
Yhtä äkkiä Mohammed ottaa etunojan ja sanoo selvällä suomenkielellä. ”Anna minulle yksi suudelma”.
”Mitä! Mistä hän tuon on oppinut?”

Mohammed oli Albanian koripallojoukkueen mukana kuuluisilla Maailman nuorison rauhan ja ystävyyden festivaaleilla Helsingissä kesällä 1962. Voi kuvitella, että suomalaisneitoset ovat olleet ihastuksissaan nuoreen Mohammediin ja pyytäneet häneltä yhtä suudelmaa.
Mohammed kutsuu meidät seuraavaksi illaksi syömään lampaan aivoja ja muita erikoisia herkkuja. Lupasimme tulla.
Seuraavasta illasta kehkeytyikin aikamoinen show, kun paikalle saapui konserttinsa jälkeen tunnettu laulajatar Justina Aliaj. Pyysin häntä laulamaan Miguelille, kun Miguel täytti seuraavana päivänä 60 vuotta.
Eipä aikaakaan kun ravintolaan saapui Justinan ystäviä kitaroineen. Siitä alkoi soitto ja laulu – albaniaksi, italiaksi, suomeksi, englanniksi...
Olimme jo lähdössä, kun meitä pyydettään jäämään vielä hetkeksi.
Keskiyöllä valot sammuvat ja hetken kuluttua ravintosaliin kannetaan kakku palavine kynttilöineen Miguelin syntymäpäivän kunniaksi.
Puoli kahdelta saapuivat poliisit ja meidän oli lähdettävä hotelliin. Albanialaisystävät olivat kuulemma jatkaneet neljään.
Grillattua lampaanpäätä
Päätimme seuraavana päivänä lähteä läheiselle Dajti-vuorelle haukkaamaan raitista ilmaa.
Korkealle vuorelle vei hieno 4,5 kilometrin pituinen Dajti Ekspressiksi nimetty gondolihissi. Matka laaksoja ja vuorenrinteitä hivellen tuntui kuin olisi istunut kuumailmapallon korissa.
Heti hissiasemalla on panoraamaravintola ja vieressä terassiravintola, mutta ajoimme pikkubussilla vuorenrinnettä tunnelmaiseen pikkuravintolaan.
Terassilla ihailimme kalalammikoita ja kauempana siinteli utuinen Tirana. Nautimme – tai vain kaksi meistä - herkullista grillattua lampaanpäätä silmineen ja aivoineen kylmän valoviinin kera.
Kavala maailma tuntui kaukaiselta, elämä alkoi jälleen tuntua elämältä, olihan meillä vielä edessä varsinaiset syntymäpäiväkekkerit illalla.
Reissussa väkisinkin rähjääntyy ja iltaa varten piti siistiytyä. Hotellimme läheisyydessä ollut vanhempi miesparturi sai neljä hyvää asiakasta. Kahdella eurolla hän leikkasi taitavasti ja nopeasti tukat taas edustuskuntoon.
Rahanpesua ja huumekauppaa
Jossain vaiheessa ihmettelimme, miten maan talous pyörii, mistä rahat kaikkeen rakentamiseen, uusiin autoihin jne. Maatalous on tärkein elinkeino ja teollisuuden tuotteet on suunnattu vain kotimarkkinoille.
Vanhan vitsin mukaan puolet kansalaisista istuu kahviloissa ja toinen puoli palvelee heitä.
Kun teollisuutta on vähän, eikä EU:kaan rahoita maata, Albaniassa täytyy virrata kosolti pimeää rahaa. Päättelimme, että mafian pyörittämä huumekauppa on tuottoisa bisnes ja idästä riittää pestävää rahaa, muuten ei kaduilla näkyisi ferrareita ja muita huippukalliita autoja.
Armenia mielikuvien Albania
Hieman haikein mielin jätimme Tiranan, sillä olimme saaneet vasta ensikosketuksen kaupunkiin. Harmittelimme vain sitä, että olimme kymmenen vuotta myöhässä...
Tirana ei vastannut mielikuviamme. Leilan ystävä Ulla olikin todennut, että jos haluaa lähteä mielikuvien Albaniaan, täytyy mennä Armeniaan.
Lähdimme kohti Kosovoa, Makedoniaa ja Serbiaa.
Kun kyselimme tien kuntoa Kosovoon, meille kerrottiin, että ”ihan hyvä tie se on”.
Ja olihan se: ehkä hienoin moottoritie mitä koskaan ollaan nähty. Tie kulki vuoristoisessa maisemassa yli syvien laaksojen ja pitkin vuortenrinteitä välillä tunneleihin sukeltaen. Liikennettä ei ollut paljon. Porukka oli ihastuksissaan.
Mietimme vain, että millähän rahoilla tämäkin on saatu aikaan? Ei ainakaan EU:sta, sillä maalla on vielä pitkä tie unioniin. Natoonhan Albania kuuluu vuodesta 2008 ja se on Kroatian ohella Balkanin ainoa Natomaa.
Sujuvat rajanylitykset
Rajanylitykset Kosvoon ja sieltä Makedoniaan sujuivat taas nopeasti.
Ajoimme Kosovon läpi Skopjeen, jossa vietimme yhden yön. Kaupungin keskustaa saneerattiin voimallisesti. Ydinkeskustaan on pystytetty lukuisia hyvän maun rajalla olevia patsaita ja joen rannassa pyöri karuselli. Paikalliset kutsuvatkin keskustaa Disneylandiksi.
Serbiassa ajoimme yöksi pieneen Mladenovacin kaupunkiin. Kun navigaattori ei kertonut taaskaan mitään, käytimme perinteistä taksinavigaattoria, jota ilman emme taatusti olisi löytäneet hotelliin.
Matka jatkui Belgradin halki Unkariin, sieltä Slovakian kautta Krakovaan. Sitten tuttua reittiä Puolan rajalle Augustowiin ja Via Balticaa Tallinnaan, jossa tuttu ja turvallinen Eckerölinen Finlandia jo odotti meitä reissaajia.

Erinomainen matkakohde
Kun Helmi oli kotona, matkamittariin oli kertynyt 6 700 kilometriä. Siihen merimatkat päälle.
Mersu oli pelannut koko matkan kuin singer. On se ihmepeli.
En osaa sanoa, kuka tai mikä meitä varjeli, mutta mitään ei sattunut. Kertaakaan olo ei tuntunut turvattomalta, mitään ei autosta viety, eikä ketään ryöstetty.
Kokemuksiakin kertyi kosolti loppuelämäksi muisteltavaksi. Ihmiset olivat ystävällisiä ja vieraanvaraisia. Eläminen turistikohteiden ulkopuolella oli tosi edullista.
Majoitusten varaukset hoituivat erinomaisen hyvin tablettitietokoneella. Pienessäkin majapaikassa toimi wi-fi. Valtaosin käytimme booking.comin sivustoja. Vaihtoehtoja oli runsaasti ja 20-30 eurolla sai hyvän ja siistin kahden hengen huoneen aamiaisineen. Kertaakaan ei petytty.
Kenelläkään ei ollut vatsaongelmia, vaikka söimme varsin usein sattuman ohjaamana kaikennäköisissä tienvarsikuppiloissa. Ruoka oli aina maittavaa ja halpaa. Ja palvelu pelasi joka paikassa.
Tiet olivat valtaosin hyviä, jopa erinomaisia ja rajanylitykset toteutuvat sujuvasti. EU- henkilötodistus riitti. Silti passi on hyvä ottaa varalle mukaan.
Kaiken kaikkiaan Balkanin maat ovat omatoimimatkailijalle erinomainen autoilu- ja moottoripyöräilykohde. Ainoa miinus on turhan pitkä matka Euroopan halki, mutta ainahan voi vuokrata auton.
Suomesta on suorat lennot Dubrovnikiin ja Spilitiin. Sieltä kumijalka alle, turhat ennakkoluulot ja pelot pois – ja matkaan!https://2img.net/i/fa/i/smiles/icon_biggrin.png